Hei lukijat :) En ole koskaan tehnyt näin pitkää osaa, mutta nyt pakotin itseni tekemään. Lintupellot ovat siis talonpoikia. Nyt seurataan heidän elämäänsä.

 

Lintupeltojen kantapari, Robert ja Wilhelmina. Joskus Robert saattoi käydä kotoa käsin töissä, mutta joskus hänen oli lähdettävä kauemmas, ja silloin Wilhelmina ikävöi häntä kovasti.

"Robert lähti, voit tulla esille" Wilhelmina sanoi. Hän vilkaisi heinäkasan taakse ja nyökkäsi.

"No jo oli aikakin. Minä tulen tapaamaan Robertia, ja sinä työnnät minut tänne pimeään ja kylmään aittaan. Miksen muka saisi tavata häntä?" kysyi vanha nainen kiukkuisesti. "Rauhoitu Marialiisa. Minä selitän" vakuutti Wilhelmina.

"Selitä" vastasi Marialiisa. "En voinut sallia sinun tapaavan Robertia. Minä olen hänen vaimonsa, ja Robert on kertonut sinusta. Sinä et ole hyvää seuraa hänelle" Wilhelmina selitti.

"Puhut aivan kuin  sinä olisit hänen äitinsä! Minulla on täysi oikeus tavata poikani, ilman että hänen vaimonsa estää minua. Missä Robert on?" Marialiisa vaati tietää.

"Hän lähti töihin. Robert tuskin haluaa tavata sinua. Syytit häntä sellaisesta, mitä hän ei ole tehnyt!" kivahti Wilhelmina. "Ihminen on erehtyväinen. Minulla on hyvä syy tavata Robert. Hän on kuulemma virunut Adam Rubiinimuurin tyrmässä"

Naiset siirtyivät mökkiin puhumaan. Wilhelmina halusi selittää kaiken Marialiisalle, jotta nainen lähtisi. "Laita leivänpala, ihan pikkuinenkin riittää" pyysi Marialiisa.

"En laita. Puhutaan ilman ruokaa" Wilhelmina sanoi. "En ole syönnyt vuorokauteen..." yritti Marialiisa. "Adam vangitsi Robertin täysin syyttä." aloitti Wilhelmina, mutta oveen koputettiin.

 

 

Wilhelmina juoksi ulos ja sulki oven perässään, jottei Marialiisaa nähtäisi. Astrahan se siellä kolkutteli. "Astra, Robert ei ota vieraita vastaan" Wilhelmina sanoi. "Minulla olikin asiaa sinulle" Astra vastasi. "Nyt en ehdi. Minulla on muuta meneillään." selitti Wilhelmina ja asteli takaisin sisään.

"Niin, Robert näki kun Adam petti vaimoaan Kathyn kanssa" Wilhelmina sanoi. "Sinulla ei kyllä ollut mitään syytä syyttää Robertia siitä, mitä hän ei ollut tehnyt" hän jatkoi. "Epäilin Robertia ainoastaan, koska hän ei ole pysynyt aina kaidalla tiellä. Senhän sinä tiedät?" Marialiisa vastasi.

 

Wilhelmina oli tiennyt. Aina. Robert oli virunut tyrmässä useita vuosiakin, milloin mistäkin syystä. Siitä ei ollut koskaan helppo puhua, joten Wilhelmina laittoi heille leipää, jottei tarvitsisi katsoa Marialiisaa silmiin.

"Et uskonut että hän on muuttunut. Minä olen luottanut häneen, ja odotan meille lasta." Wilhelmina sanoi saatuaan leivän valmiiksi.

"Niinko tosiaan? Onnea minulta. Haluan kyllä onnittella poikaanikin, en ymmärrä miksen saisi tavata häntä..." hymyili Marialiisa. "Robert taitaa tulla, kuulen askelia...Mene makuukamariin!" sihahti Wilhelmina.

Vastahakoisesti Marialiisa meni makuukamariin, ja ryhtyi savenvalantaan. "Kyllä minä vielä poikani nään..." hän vannotti itselleen.

Robert oli päässyt aikaisemmin  töistä, ja hän tuli iloisena mökkiä kohti. "Kyllä Wilhelmina nyt ilahtuu" hän ajatteli.

"Rakas Robert..." Wilhelmina sanoi ja syöksyi suutelemaan Robertia. "Tulin aikaisin, mutta huomenna minulla menee taas myöhään. Onko päiväsi sujunut häiriöittä?" kysyi Robert. Wilhelmina nyökkäsi ja suuteli vielä kerran Robertia.

"Minä en siis ole ongelma hänelle" mietti Marialiisa ja tunsi syvää halua kävellä suoraan oleskeluhuoneeseen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä. Hän aikoi kyllä tavata poikansa, mutta ilman että Wilhelmina näkee.

"Minulla on kyllä vieras, menen puhumaan hänelle. Istu sinä jo pöytään" sanoi Wilhelmina ja hipsi varovasti makuukamariin, sulkien oven perässään.

"Kuule nyt Marialiisa, saat lähteä tänä yönä. En pidä siitä että olet kotonamme kuin se olisi sinun" hän kuiskasi Marialiisalle.

Robert oli päättänyt vielä lähteä ulos, ja kysyi neuvoja kaivolta. "Pian tapaat naisen, jota et ole tavannut vuosiin" kuului ääni Robertin sisällä. Ehkä hän vain kuvitteli sen.

Marialiisa oli livahtanut etupihalle. Robert ei voinut nähdä häntä sieltä. "Toivon niin kovasti, että tapaan poikani ongelmitta" toivoi Marialiisa.

"Marialiisa, saat nyt ottaa pienet torkut täällä mutta yön aikana sinulla on hyvää aikaa häipyä" sanoi Wilhelmina vietyään hänet aittaan. "En lähde mielelläni" sanoi Marialiisa.

"Puulaatikon päälläkö minun sitten pitäisi nukkua?" kysyi Marialiisa. "En tiennytkään, miten julma olet Wilhelmina" hän sanoi.

"Hyvästi" Wilhelmina sanoi ja asteli ulos onnellisena. Marialiisa lähtisi varmasti, niin hyvin hän oli asian ilmaissut.

"Minä käyn sitten nukkumaan" sanoi Marialiisa.

Robert oli vielä valveilla keskiyöllä, mutta lopulta hän päätti käydä nukkumaan. "Ei tule mitään, jos en ole huomenna virkeä töissä" hän ajatteli.

Marialiisa nukkui sikeästi, ja näki unta nuoruudestaan, kun Robert oli ollut pikkupoika.

"Nyt minä sitten kai lähden" hän mietti herättyään. Mutta hän aikoi vielä palata, eikä lähteä nyt noin vaan mitään merkkiä jättämättä.

Marialiisa hipsi Robertin ja Wilhelminan makuuhuoneeseen. "Nuku hyvin, rakas poikani" hän kuiskasi ja käveli takaisin oleskeluhuoneen puolelle.

Marialiisa teki herkullista keittoa aamiaiseksi. "Se ehtii jäähtyä, mutta toivottavasti ymmärrät keneltä se on" kuiskasi Marialiisa.

Robert heräsi kun hän kuuli oven avautuvan. "Joku on kai tunkeutunut sisälle" hän mietti ja otti veitsensä yöpöydältä. Varkaita ei tässä talossa suosittu.

Marialiisa oli jo ulkona, kun Robert sai puettua päälleen.

"Tunkeutuja käytti meidän keittiötämme" mietti Robert raivoissaan, mutta päätti kuitenkin syödä keitön.

Robert yritti puhua Wilhelminalle aiheesta, mutta nainen tajusi heti että se oli ollut Marialiisa. Niinpä hän alkoi hukuttaa Robertia suudelmiin.

Robert naurahti tyytyväisenä. "Selvä, et halua puhua nyt" hän sanoi tyytyväisenä.

Asiat etenivät nopeasti....

Lennard oli ystävystynyt Wilhelminan kanssa, ja kävi joka päivä tapaamassa tätä.

"Onneksi Robert ei ole mustasukkainen. Kyllä hän tietää etten ikinä pettäisi häntä" mietti Wilhelmina.

Robert rakasti Wilhelminaa, ja aittapuuhien jälkeen hän halusi olla entistä enemmän tämän seurassa.

Wilhelmina teki aina kotityöt, vaikka hän olikin jo pitkän aikaa ollut jostain syystä väsynyt.

Lukeminenkaan ei tuntunut enää mukavalta, kun tuli aina huono olo kun oli vähän ehtinyt lukea. "Rivit hyppivät, en saa selvää" mietti Wilhelmina.

Niinpä hän päätti olla lukematta, ja tehdä jotain muuta. "Savenvalanta" hän päätti.

Mutta sitäkin tehdessään hänelle tuli huono olo. Hän tiesi olevansa raskaana. "Kunpa vauva syntyisi pian" hän toivoi.

Hän yritti syödä, mutta ruaanlaittaminenkin tuotti nykyään vaikeuksia. "Robert voisi auttaa, jos ehtii töidensä lomassa" Wilhelmina mietti. Olihan jostain ruokaa saatava!

Häntä piristi hieman lukea vanhoja kirjeitä ystäviltään. "Yvonnelta,Annalta..." hän luetteli. Yvonne ja Anna olivat olleet hänen parhaita ystäviään kun hän oli ollut lapsi.

 

Wilhelmina oli hyvin väsynyt, joten hän päätti mennä nukkumaan.

Robert pääsi taas aikaisemmin töistä, ja hän päätti tällä kertaa yllättää Wilhelminan. Hän meni odottelemaan tätä aittaan.

Parin tunnin odottelun jälkeen hänelle tuli kuitenkin hyvin, hyvin tylsää. "Ei ole totta" hän ajatteli.

Hänelle tuli myös jano, joten hän meni hakemaan vettä kaivolta.

"Robert" kuului vanha tuttu ääni. Robert kääntyi katsomaan, ja näki äitinsä. Marialiisa pelkäsi hieman, ettei Robert pitäisi hänestä enää.

Pelko oli kuitenkin turha. "Ihana nähdä sinua taas!" hän huusi ja syöksyi halaamaan äitiään.

"Voit nukkua aitassa, huomenna esittelen sinut Wilhelminalle" Robert sanoi ikionnellisena.

Lennard yritti häiritä Marialiisaa. Häntä oli aina kiinnostanut, missä Marialiisa oli viettänyt kymmenen vuotta.

Robert katseli taivasta onnellisena. "Tähdet ovat kauniita, kunpa voisin pomia äidille yhden" hän ajatteli.

Sen jälkeen hän meni siivoamaan vessan rotanraadoista ja muista roskista, jota se oli täynnä.

Kaivo oli ollut Lintupeltojen pihalla vuosia, ja Robert aina kuunteli kaivoa, jos se haluaisi sanoa hänelle jotain.

Eräänä päivänä Robert löysi kaivon viereltä ison rahasäkin. "Upeaa, olemme rikkaita!" hän sanoi onnellisena.

Hän vei rahat aittaan. Huomenna hän alkaisi törsätä niitä aivan varmasti. "Kohta olemme jo linnanherroja" hän mietti.

Kuningatar tuli perimään veroa, ja Robert joutui antamaan rahasäkin. "Siihen meni sekin haave" hän sanoi aika vihaisena. "Juuri kun luulin, että köyhät ajat ovat ohitse!"

 

"Miten saatat ottaa rahat pois köyhältä mieheltä?!" raivosi Marialiisa tuohtuneena. "Perin vain verot. Robert on velkaa meille" sanoi kuningatar aivan rauhallisena.

"Haluan esitellä vaimoni sinulle" Robert sanoi äidilleen ja kutsui Wilhelminan paikalle. "Jaaha" Marialiisa sanoi lyhyesti.

(Anteeksi alusvaatteet) Wilhelmina esitti yllättynyttä ja halasi Marialiisaa.

"Miksi tulit takaisin? Kielsin sinua tapaamasta Robertia!" tiuskasi Wilhelmina kun Robert oli lähtenyt töihin. "Et voi vaatia minulta sellaista" vastasi Marialiisa.

Robert tuli kuitenkin takaisin. "Unohdin reppuni" hän sanoi. Hän kosketti Wilhelminan kasvanutta vatsaa, otti reppunsa ja lähti.

"Noniin, hevoset, nyt menemmekin sitten töihin" Robert kertoi rakkaille hevosilleen, jotka hän oli perinyt isältään.

"Odota Robert!" huusi Marialiisa.

"No mitä äiti? Minulla on kiire" kysyi Robert.

 

"Minun on kerrottava sinulle jotain. Mennään sisälle, siellä voin kertoa kaiken sinulle" Marialiisa sanoi. Hän ja Robert menivät sisälle.

 

Mitä Marialiisa kertoo? Se selviää Lintupeltojen ensi osassa. Olipa tässä urakka, nyt äkkiä pois koneelta... Kommentia toivoisin :)